End of Year Feelings

Kun kuulin meneväni UTAHIIN vaihto-oppilaaksi, en uskonut, että kiintyisin tähän paikkaan näin paljon. En olisi ikinä uskonut, että lähtö olisi näin vaikeaa. En ajatellut, että olisin saanut näin läheisiä ystävyys suhteita tai näin ihania muistoja ja hetkiä, joita en halua jättää taakseni. Mulla tulee ikävä ajeluita Kaseyn kanssa hänen avoautossaan lime refresherit Starbucksista kädessä laulaen täysillä Taylor Swiftiä. Mulla tulee ikävä sunnuntai-illallisia koko perheen kanssa nauraen miten paljon syön. Sitä, kun Kelsie tulee mua vastaan matikantunnin jälkeen ja kävellään yhdessä seuraavalle tunnille juoruillen. Mulla tulee ikävä vuoria ja auringonlaskuja musiikin soidesssa peittoon käpertyneinä. Jopa sitä, kun joudun treenejen jälkeen kysymään "hey could I get a ride?", koska mulla ei ole omaa autoa. Voisin jatkaa ikuisuuden siitä, mitä kaikkea mulla tulee ikävä, mutta muuten olisin tässä koko päivän. 

Toisaalta... En jaksa odottaa, että näen mun perheen ja ystävät! Niin monta kertaa olen haaveillut siitä, kun mun sisko juoksee halaamaan mua ja multa tulee onnen kyyneleitä. Tai siitä kun halaan mun pikkuveljeä, ja vaikkei se sitä ikinä myönnäkkään isona 16-vuotiaana, tiedän että sillä oli mua ikävä myös. En jaksa odottaa, että pääsen pelaamaan mun veljen kanssa pingistä, näyttämään iskälle miten oon kehittynyt tenniksessä, mennä mun siskon kanssa ostamaan meiän lempi irtokarkkeja ja ottaa äitin kanssa aurinkoa meidän terassilla. Puhuin mun perheen kanssa skypessä ja ne oli ihan ihmeissään, että oikeasti odotan mökki- ja venereissuja, jotka oli ennen musta niin tylsiä. Oon ymmärtäny perheen arvon, merkityksen ja heidän tärkeyden mun elämässä ihan eri tavalla tän vuoden aikana. 

En myöskään jaksa odottaa, että nään taas mun parhaat kaverit. Mun moni kaveri on vielä vaihdossa kun tulen, mutta muutaman viikon päästä nään heidätkin kaikki. En jaksa odottaa mökkireissuja, bile-iltoja vihdoin täysikäisenä, kävelylenkkejä, myöhäisiä kesäiltoja... Kun pyöräillään meidän jopojen kanssa rannalle mansikoiden kanssa. Kun tekstaan niinille ja lindalle "nähään 5min päästä risteylissä" ja voin nähdä heidät oikeasti livenä eikä vain skypen välityksellä. Kun voin mennä ja tulla ihan miten haluan, milloin haluan. Mietin tässä myös miten oon selvinnyt koko vuoden ilman kraavilohta, ruisleipää, irtokarkkeja, mummun korvapuusteja, mustikkapiirakkaa, karjalanpiirakoita, suomalaista maitoa, rahkaa, mysliä...? Tavallaan en oikeasti jaksa odottaa, että pääsen Suomeen! Osaan arvostaa mun kotimaata niin erilailla nyt. Kun ihmiset kysyy multa millainen Suomi on, selitän ylpeänä valoisista kesä-illoista, alastomista saunareissuista ja mun urheilulukiosta. 

Mun tunteet on siis erittäin ristiriitaiset. Ihanaa päästä kotiin, mutta en silti ollenkaan halua lähteä. Jos saisi edes yhden viikon lisää... Kun lähdin tänne, olin rakentanut elämää 17 vuotta ja sitten jätin sen vuodeksi. Tiesin, että kun palaan, kaikki on suurinpiirtein samanlailla. Nyt olen rakentanut elämää vuoden ja jätän sen ikuisuudeksi. Tyttökaverini täällä lähtevät ympäri maata collegeen ja universityyn ja poikakaverini lähtevät kahdeksi vuodeksi lähetysmatkoille ympäri maailmaa. Kun tulen joskus käymään, mikään ei ole enää samalailla. Seuraavan kerran kun tulen käymään, jotkut kavereistani voivat olla jo naimisissa. Tiedän nimittäin jo nyt vaikka kuinka monen parin meidän koulussa, jotka ovat kihloissa. Utah... haha.

Vuosi on ehdottomasti ollut rankka. Unohtumaton ja kokemusrikas, mutta rankka. Kuitenkin kaikki ne vaikeat ajat ja itkut silloin syksyllä mielessä pitäen, tämän vuoden vaikein osa on täältä lähteminen. Olen tavannut täällä olo aikanani niin ihania ihmisiä, jotka kaikista meidän eroavaisuuksista huolimatta on mulle niin älyttömän tärkeitä.  Ja nyt mun pitää jättää heidät, tietämättä milloin näen heidät seuraavan kerran. Luin tekstin joka oli musta aika osuva: "You will never be completely at home again because part of your heart will always be elsewhere. That is the price you pay for the richness of loving and knowing people in more than one place." Mulla tulee varmasti iso kulttuurishokki kun palaan kotiin. En tiedä miten se on edes mahdollista saada kulttuurishokki palaessaan kotiin, mutta kai se on. Tiedän, että yksi asia josta tulee outoa on ainakin se, että kohta onkin vain yksi muiden joukossa, eikä SE vaihtari Suomesta. 

Tuntuu, että nyt olen vihdoin sopeutunut tänne ja olen todella onnellinen. Tuntuu pahalta, että nyt kaikki taas muuttuu, juuri kun kaikki on hyvin. Suomi on kuitenkin niin erilainen kuin mihin olen nyt tottunut. Se on mulle luonnollista kysyä naapurin mieheltä mitä hänelle kuuluu ja kun lopetan keskustelun kaverin kanssa heittää "love ya!". Siitä tulee outoa, ettei kukaan sanokaan mulle koulun käytävillä "hey heta, what's up? You look so cute today!", vaan he sanovatkin vain "moi". Tai kun kaupan myyjä ei kyselekkään kuulumisia vaan katsoo alas siihen asti, kun annan hänelle rahaa (euroja!?). Varmasti itsekin aluksi sanon "rakastan sua" vähän liikaa tai kehun heitä vähän enemmän mikä on hyväksyttävää ja normaalia Suomessa. Onneksi tiedän, että kaikkeen tottuu ja sopeutuu. Toisaalta, ehkä en haluakkaan muuttua tästä mitä nyt olen. Muut ei varmaan sitä oikeastaan huomaa, miten oon muuttunut tämän vuoden aikana. Tiedän kuitenkin itse kasvaneeni ja muuttuneeni ihan älyttömästi sekä oppineeni, mitkä asiat oikeasti on mulle tärkeitä. 

Vuosi on ollut unohtumaton ja tänne lähteminen on varmaankin ollut elämäni paras päätös. Oon myös todella tyytyväinen, että päädyin tänne Utahin 'kuplaan', sillä sain oppia täysin uuden kulttuurin ja uskonnon, jota en muualla olisi välttämättä päässyt kokemaan. Vuosi on ehkä sen takia ollut hieman rankempi ja vaativampi mitä se jossain muualla olisi ollut, mutta sen ansiosta olen vahvistunut ja oppinut paljon esimerkiksi kärsivällisyyttä ja suvaitsevaisuutta. Vuoden aikana mulla on ollut kokemuksia, joita en olisi muuten kokenut. Hetkiä ja muistoja, joita varmasti muistelen vielä loppuikäni.

Katsoessani kuvia tältä vuodelta mietin, miten olisi kiva jäädä vielä hetkeksi. Monet eri kaverit on kysellyt enkö varmasti voisi siirtää lentoja edes viikon verran eteenpäin. Mutta kaikki hyvä loppuu aikanaan. Mun kaveri ja mä surettiin, miten lähden kohta ja hänen poikaystävä sanoi vain, että "let's not cry because it's over but smile because it happened". Musta tuo kuvaa hyvin koko tätä lähtöprosessia ja mun vuotta. Oon niin onnellinen, että mulla oli näin mahtava vuosi ja vaikka viimepäivät ja seuraavat päivät tulevat olemaan rankkoja hyvästien keskellä, pitää muistaa hymyillä, koska tämä todellakin oli elämäni vuosi, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. 

Suurimman osan kavereista olen jo kyyneleiden kanssa hyvästellyt ja nyt vielä pakkailen viimeiset pakkailut ennen kuin lentoni lähteekin takaisin kotiinpäin ylihuomenna. Haluan kiittää kaikkia jotka ovat tehneet vuodestani mahdollisen! Oon niin kiitollinen tästä tilaisuudesta viettää vuosi täällä :) En voi uskoa, että se on nyt oikeasti ohi. 

Love, Heta